Kun minäkuva ei pysy mukana laihdutuksessa.

Onhan se äärettömän hienoa ja olen äärettömän onnellinen siitä, että vihdoin ja viimein olen saanut elämäntaparemontin onnistumaan. Vaatekaappi on pitänyt uusia lähes kokonaan, työvaateet piti vaihtaa kokoa pienemmiksi ja olo on mitä mainioin.

 Olen kuitenkin huomannut sen, että mun pää ei ole pysynyt yhtään mukana laihdutustahdissa. Ajattelen edelleen itseni hyvin isona ihmisenä.

Mun kaikki ajatuksen itsestäni ovat lähestulkoon samanlaisia, kuin silloin kun olin vielä montakymmentä kiloa isompi.  Kun lähden vaateostoksille, en vieläkään uskalla mennä pukukoppiin sovittamaan vanhojen traumojen takia. Mielessäni ajattelen, että koko XL ei varmasti mahdu päälleni, enkä halua tulla kopista ulos silmät punasena muiden töllätessä. Olenko niin säälittävä kun en mahdu edes kokoon XL? Rakastan yli kaiken uimista, mutten sitä hetkeä kun mun pitää vauhdilla kipittää suihkusta altaaseen, ettei kukaan näe höllyviä reisiäni. Vaikkei ne varmasti kiinnosta yhtään ainoata kanssauimaria, olen silti varma että kaikki kohdistaa katseensa suoraan niihin.  Kaupassa kun lataan ostosksiani liukuhihnalle olen varma, että myyjä ajattelee ettei mun pitäisi ostaa lauantai-illan karkkipussia.

  Näin ajattelin vielä viime keväänä. Luulin, että ajatukset katoavat kilojen kanssa samaan aikaan muttei se ollutkaan niin helppoa. Huomaan edelleen ajattelevani samalla tavalla. En kuitenkaan onneksi ihan aina.

Kun aamulla vaihdan vaatteita, monesti mallaan itseäni peilistä todeten, että ekaa kertaa koko elämässäni olen jopa tyytyväinen  kropaani. Tietysti vikoja löytyy minustakin ja en siltikkään ole täysin tyytyväinen painooni. Mutta miksi etsiä itsestään aina vain niitä vikoja? Miksi pitää kiinnittää huomio ainoastaan niihin kohtiin, jonka toivoisi muuttuvan omassa kehossa? Tiedän todellakin, etten ole ainoa joka etsii vain vikoja itsestään.

Huolimatta siitä, että olen opetellut rakastamaan kehoani, en silti pääse aina ajatuksistani eroon. Ne eivät ole ihan samanlaisia vaan muuttaneet hieman muotoaan. 

Nyt ajattelen, että mun on pakko liikkua kuin hullu etten liho takaisin. Tottakai suurin osa siitä liikkumisesta tuo mulle hyvää oloa ja endorfiinipöhnää, mutta välillä raahaan itseni salille väkisin sen pelossa, että nyt lihoan jos en mene. Jos en työvuorojen takia pääse aamulenkilleni, olen varma että olen taas lihonnut. Aina kun syön herkkuja olen varma, että paisun kuin pullataikina. Taas kerran järjellä tiedän, ettei niin tule tapahtumaan. Mutta en saa sitä kiinni päähäni. Ajattelen edelleen, että olen lihava. Mulla on pakonomainen tarve verrata keskenään kuvia, joissa olen lihavimmillani ja sitten nykyään. Ihan vaan sen takia, että näen että se muutos on oikeasti tapahtunut. Tai sitten kantaa mittanauhaa käsilaukussa, että kovan paikan tullen voin taas todeta, ettei senttejä ole tullut lisää.

Onneksi mulla on täällä Saaga, joka on elänyt kaiken itseinhoni,ängstini ja koko laihdutuksen kanssani. Saaga saa palautettua mut aina maan pinnalle, kun ajatukset alkavat harhailla. Ja Saaga huomaa heti, kun ajattelet taas asiat vähän kierosti. Ja menee se meillä kyllä myös toisinpäin :D

Minäkuvan muuttaminen vaatii opettelua, jota työstän kokoajan. Silti kaikista hienoin asia koko projektissani on ollut se, että olen oikeasti oppinut rakastamaan kehoani.