Kun turhauttaa enemmän kuin koskaan

Aika taas raapustaa pikkuisen dieettikuulumisia. Mun dieettiä tällä hetkellä koetellaan enemmän kuin koskaan aikasemmin. Taistelen kokoajan itseni kanssa etten anna periksi. Kun mie jotain aloitan, haluan saada sen myös kunnialla loppuun. Niin myös nyt. Minähän en luovuta.

Mun laihdutusprojektissa ollaan päästy nyt siihen vaiheeseen, että mun paino on alkanut junnaamaan paikoillaan. Eli tasannevaiheeseen. Tavallaan tiesin, että näin tulee käymään jossain vaiheessa. Olen kuullut ja lukenut monen laihduttajan tarinan ja jokaisessa tarinassa löytyy se tasannevaihe, jolloin se paino ei vain yksinkertaisesti putoa vaikka mitä tekisi. Onhan se nyt ihan realististakin. Osasin periaatteessa siis ehkä odottaa, että myös minulle käy näin. Mutta miksi just nyt ?! 

Vuoden aikana mun kropassa on tapahtunu ihan hirveitä muutoksia, kun 30 kg rasvaa on lähtenyt ja läski alkanut hiljalleen vaihtumaan lihakseksi. On mahdotonta, että paino putoaa kokoajan vaikka kuinka olisi dieetillä. Joskus se tasannevaihe kuitenkin tulee sieltä eteen. Mutta sitten kun se osuu omalle kohdalle, sitä on tosi vaikea sisäistää.  Vaikka kuinka noudatan ruokavaliota grammalleen ja juoksen jokaikisen aamulenkin, en vain saa painoani tippumaan. Tämä tilanne aiheuttaa mulle ihan järkyttävän määrän väsymystä ja stressiä. Ja huomaan taas ramppaavani puntarilla joka päivä tarkistamassa tilanteen. Dieetin neljäs viikko lähenee pikkuhiljaa loppuaan ja mulla on pudonnut paino ainoastaan vähän reilu kolme kiloa. Se ahdistaa ja turhauttaa ja saa mut ajattelemaan heti itseni epäonnistujaksi. Okei, tässä kaivan kuoppaa itselleni. Vertaan kokoajan nykyistä dieettiäni edelliseen vaikkei todellakaan pitäisi. Ahdistun, kun ajattelen kuinka paljon kiloja mulla oli tippunut viimeksi jo tähän mennessä. Yritän olla stressaamatta asiaa, mutta se on kovin vaikeaa. Ja mitä enemmän stressaan, sitä vähemmän se paino sieltä putoaa. Stressihormonin lisääntyminen kehossa vaikeuttaa mun jo vaikeaa painonpudotusta entisestään.

Tämä jos mikä pistää dieettimotivaation todella koetukselle. Välillä tekisi heittää hanskat tiskiin välittömästi. Tuntuu, että miksi kituutan tässä itseäni, kerta se paino ei nyt vain putoa. En voi tällä hetkellä vaikuttaa itse siihen. Enkä enään jaksa. Olen lukenut, että junnaamisvaiheen kesto on jokaisella yksilöllistä, mutta se siitä kyllä lähtee taas liikeelle kun on sen aika. Yritän olla stressaamatta asiaa ja olla ramppaamatta siellä puntarilla. Ja koittaa saada itselleni päähän sen, että tämä on ihan normaalia. Odotan kuin kuuta nousevaa jo sitä hetkeä kun dieetti on ohi. Ja vaikka jo suunnittelen syöväni ihan hiukkasen karkkia, enemmän mulla on ikävä sitä tunnetta kun oikeasti olet kylläinen. Kyllähän dieetillä saa paljonki ruokaa, etenki treenipäivinä, mutta varsinkin näin loppua kohden tuntuu, että se dieettiruuasta saatu energia ei riitä mihinkään. Tunti ja taas on kiljuva nälkä.

Mutta päivä kerrallaan menen eteenpäin. Yritän olla ottamatta stressiä aiheesta. Eiköhän se paino sieltä tule aikanaan alas.

Good old days ♥

Tänään ajattelin, että olis hauska tehdä postaus niistä vanhoista hyvistä ajoista. Mun tapauksessa siis siitä ajasta kun asuin vielä Rovaniemellä ja vietin onnellista teinielämää. Mulla on joku vanha teinipostaus tuolla jossain, mutta tämä olkoon nyt sitten parempi ja päivitetympi versio. Toinen syy tähän tekstiin oli se, että koska Jonnas on reisussa niin mulla ei ole kuvajaa. Eikä myöskään uudempia kuvia minusta, joita en olis täällä jo käyttäny. Niimpä pengoin kovalevyltä vanhoja kuvia ja sain inspiraation.

Mulla oli tosi onnellinen lapsuus ja nuoruus. En ollu mikään ängstiteini ikinä ja kuulemani mukaan olin yllättävän helppo teiniksi. Onhan mullaki menneisyydessäni hevikausi, jolloin bodom oli paras ja käytin aina mustaa. Silti olin aina se sama ilonen Jossu, kuin nykyäänkin. Ekan lävistyksen laitoin 14-vuotiaana ja se oli kielikoru. Ihan hassua ajatella, että se on ollu mulla kohta 10 vuotta :o apua olenpa jo vanha. En saanu sillon siihen lupaa ja uhkasin karata kotoa jos en saa lävistää mun kieltäni. Taisin mie siis sittenki olla välistä vähän paha teini... Varasin ajan lävistäjälle ilman vanhempieni lupaa. Lävistäjä kuitenkin soitti meidän äitille, koska olin niin nuori ja varmisti luvan. Äiti oli selvästi heltyny, koska lupahan sieltä sitten tuli. Ja mikä parasta! Äiti otti kielikorun kaksi viikkoa mun jälkeen..Niin äiti! Miten se menikään se vaara siitä verimyrkytyksestä, kun ei näistä lävistäjistä ikinä tiiä? :D Iskälle en uskaltanu kertoa. Meni kokonainen päivä, ennen kuin uskalsin myllistää sille ja kertoa mitä olin menny tekemään. Iskä oli kieltäny lävistykset erittäin jyrkästi aina ja se tuntu sillon maailmanlopulta. En mie kuitenkaan siinä vaiheessa enään huutoja saanu. Tehty mikä tehty jo.

Kielikorun lisäksi mulla on ollu huulikoru alahuulessa keskellä ja vasemmalla. Vasemman huulikorun kanssa oli yhtäaikaa madonna vasemmalla puolella. Ja tiiättekö mitä! Rakastin noita lävistyksiä! Ehkä mie uskallan täällä paljastaa sen, että nyt muutaman viime viikon aikana, mun mielessä on kutkuttanu ajatus siitä, että laittaisin nuo korut takaisin...Ne oli niin ihanat ja rakastin niitä yli kaiken. Ja kyllä ne mulle sopikin.! En muista syytä, miksi olen ne aikoinani ottanu poies ja vaihtanut vain lävistysten paikkoja. Sen jälkeen menin monta vuotta meduusalla ja alahuulen huulikorulla. Sittemmin olen ottanu poies alahuulen lävistyksen. Medususa on ollu mulla jo niin monta vuotta. Olen kiintyny siihen erittäin kovasti ja se on tähän asti estäny mua ottamasta uusia. En halua luopua siitä. Täytyy siis vielä sulatella uusia lävistyksiä :D

Sitten tietysti teiniaikoja muistellessa tulee mieleen ne kaikki keikkareissun missä me aina oltiin. Olenki puhunu niistä täällä aina välillä. Negative ja Uniklubi oli bändejä joiden perässä tuli mentyä monen monta kaupunkia. Negative oli mulle tosi iso juttu ja on tietysti vieläkin. Multa löytyy jopa kaksi Negative- tatuointiakin. Edelleen se pieni fanityttö mun sisällä häkeltyy kun Tampereen kaduilla joku bändin jäsenistä kävelee minua vastaan. Onneksi en enään ole niin paha ja osaan hillitä itseni, jotten ala kirkumaan :D Ennen täysin hurahtamista Negativeen suurin bändi mulle oli Sturm Und Drang. Apua olin niin rakastunu Andreen ! Ja niinku sanoinki, erään mun parhaan kaverin olen tavannu aikoinani Sturm Und Drangin eturivissä. Kiitos siis sille bändille, että Julia on mun elämässä <3 

Lävistysten ja keikkareissujen lisäksi kaverit oli mulle kaikki kaikessa. Ja on tietysti vieläkin. Meillä oli teininä oma pieni porukamme, joka sittemmin on hajaantunut. Onneksi jokainen näistä on kuitenkin edelleen mun elämässä mukana. Me aina hengailtiin kauppakeskuksissa ja norkoiltiin nuorisotiloilla. Jos en joku viikonloppu päässytkään tulemaan Nuotalle, se vasta oliki maailmanloppu. Silloin oli ihan hirveää jos joutui lähtemään esimerkiksi vaikka mummolaan yöksi siskojen kanssa kun muut vietti aikaa nuorisotiloilla. Se oli ihan hirveää. Nyt lähtisin ilosta kiljuen siskojen kans mummille yöksi !

Niin se aika vain hurahtaa eteenpäin. Välillä sitä on niin vaikea uskoa, että tuosta kaikesta on jo niin monta vuotta aikaa. Teinijossun salaiset (okei ei niin salaiset) haaveet oli asua isona Tampereella ja seurustella Joonaksen kanssa. Jep, olin niin ihastunu siihen monta vuotta. Mun ja Joonaksen tarina löytyy muuten täältä! -----> Rakkaustarina <3

Vaikka täällä asumista on takana jo kaksi vuotta ja meidän seurustelua jo neljä vuotta, mie silti edelleen mietin, että mun haaveet oikeasti toteutui! Sitä on tosi vaikea uskoa. Ja sitä, että kaikesta tästä on jo niin kauan aikaa. Jos mie saisin päättää olisin ikuisesti se onnellinen lapsi.

Ostoshaaveilua

IIKS! Meidän Berliinin reissuun on enään oikeasti vain 27 päivää! En ole vieläkään onnistunut sisäistämään sitä asiaa, että me ollaan oikeasti kohta lähdössä reissuun. Luulen, että tajuan asian vasta kun istun lentokoneessa. Jännittää kyllä jo kovasti, enkä malta mitenkään odottaa että aika kuluisi! Niin vähän aikaa enään, mutta siltikkin niin kauan.

Ja tietysti reissun lähentyessä, haaveilen jo kovaa vauhtia siitä, mitä kaikkea Primarkista tällä kertaa raahaan mukanani! Primark on ihan paras kauppa, enkä malta odottaa sinne pääsyä. Onneksi mulla on tänä vuonna tiedossa vielä matka Lontooseen, joten pääsen penkomaan Primarkia jo toistamiseen saman vuoden sisällä! Ennen viime vuoden Lontoon reissua, en siis ikinä ollut käynyt enkä edes hädin tuskin kuullut kunnolla koko Primarkista. Jotain tiesin, mitä kaverit oli kertoneet, mutta siihen se sitten jäikin. Lontooseen lähtiessä pakkasin tosi vähän vaatteita mukaan, koska googlettelemalla oli selvinnyt, että vaateet Primarkissa on tosi edullisia ja ihan sikahienoja! Ajateltiin sitten Jennan ja äiskän kanssa, että käydään ensimmäisenä päivänä siellä hakemassa vaatteita koko viikoksi... Ei jääny ihan yhteen päivään se Primarkissa käynti! Ne seitsemän päivää mitä me Lontoossa vietettiin, me käytiin niistä jokaikinen päivä Primarkissa. Joinakin päivinä jopa kaksi kertaa! Sitä kun ei etukäteen osannut arvata kuinka pahasti siellä sekoaa niistä hinnoista. Seuraavaan reissuun me ollaan sisällytetty jopa ihan oma Primark päivä. Koska vaikka siellä kävi monena päivänä, silti jäi osa osastoista kiertämättä ajan kanssa ja kunnolla. Lontoossa kun oli niin kiire kokoajan jokapaikkaan.

Mitä kaikkea olen jo lyönyt ostoslistaan Primarkista haaveillessani ?

1. Yöpaita

Primarkista saa ihanimmat yöpaidat ikinä! Viime reissulla tuli mukaan Frozen- yöhousut, Barbie- yöhousut ja pinkki Turtles- paita. Muutama yöpaita jäi vähän harmittamaan, kun en niitä ottanut mukaani. Esimerkiksi Leijonakunigas- ja Emoiji- yöhousut. Tällä kertaa haaveilen ainakin ostavani Viidakkokirja- yökkärin, Star Wars- yökkärin ja nyt sen Leijonakuninkaan !

2. Nahkatakki

Mulla ei ole tällä hetkellä nahkatakkia ollenkaan ja se tuntuu tosi orvolta. Mun viime vuoden nahkatakki on kokoa 44 ja ne hihat roikkuu kirjaimellisesti tuolla reisien kohdalla. Tänä vuonna haluan nahkatakin bändimerkeillä. Mulla on ainoastaan semmoinen farkkutakki, muttei nahkatakkia. Bändimerkit odottaa jo kotona ja kun menin tsekkamaan nahkatakkien hintoja Primarkista niin päätin odotaa sen ostoa sinne asti. 14e nahkatakista. Oikeasti!?

3. Sukkia

Haha aika hauska, mutta sukkia tarttee aina. Mulla ei ole tällä hetkellä yksiäkään ehjiä sukkia. Olin jo eilen esimerkiksi menossa ostamaan niitä, kunnes taas totesin että selviän kyllä kuukauden. Primarkista kun saa paljon halvempia ja hienompia !

4. Kenkiä, laukkuja ja koruja

Viime reissulla Primarkissa, sekosin siitä vaatepuolesta niin paljon, että asustepuoli tuli lähinnä juostua vain nopsaa ohitse. Nyt aion keskittyä myös siihen kunnolla! Etenki nuo Emoiji- kengät on niin pakko saada !

5. Paljon paljon paitoja, legginsejä ja Emoiji- mekko

Tuota mekkoa pyörittelin viimeksi kädessä vaikka kuinka, mutta jostain syystä se jäi silti ostamatta. Ja harmittaa ihan vietävästi. Nyt se vaan pitää saada.

Paljon on tavaraa ostoslistassa! Ja tietysti tässä on vain murto-osa siitä, mitä kaikkea sieltä muuten tarttuu mukaan todellisuudessa. En malta odottaa sitä, että pääsen esittelemään ostoksiani myös tänne! Mulla on läppäri mukana reissussa ja kova tavoite päivittää matkalta blogia mahollisimman paljon !

Hiukan kuulumisia

Viime viikko on ollu ihan paras viikko. Ei ole tapahtunut mitään erityistä. Ihan tavallinen normaali arkiviikko. Tosin vähän enemmän tarkkaan suuniteltu dieetin takia. Nyt virallisesti dieetti on lähtenyt hyvin käyntiin. Kuten mie edellisessä postauksessa kerroin, mun viime viikko ja siis dieetin ensimmäinen viikko oli ihan hirveä. Mutta se on taas tämä maaginen toinen viikko. Dieetti rullaa jo niin itsestään, etten edes aina välistä muista että olen dieetillä. Tosin mun karkkihammasta kolottaa ehkä enemmän kuin koskaan ikinä ennen. Yritän sivuttaa sen jonnekkin tuonne mielen perukoille, mutta se on kovin vaikeaa. Jos mulla nyt olis karkkia, niin mun elämä olisi vielä enemmän täydellistä. Mikään herkku ei ole karkin veroinen. Jos mie saisin päättää, eläisin aina vain karkilla. Tietysti mie kuulutan terveellisten elämäntapojen perään, mutta kuten olen täälläkin maininnut, terveellinen ja tasapainoinen elämäntapa ei ole pelkkää salaatteja ja kanaa, vaan niin paljon muutakin.

Syömisen lisäksi tällä viikolla mun treenimotivaatio on ollut jo lähes huipputasoa. Jos ei lasketa aamuaerobisia. Ne on edelleen aina välistä tosi lähellä mun sydäntä, mutta menneellä viikolla ei ole oikein jaksanu innostaa tuo aikainen aamulenkki. Neljästä määrätystä lenkistä kolme suoritin aamulla. Viimeisen kohdalla annoin kuitenki periksi, nukuin pari tuntia pitempään ja raahauduin salille juoksumatolle juoksemaan. Niitä viikon aerobisia ei siis ole määrätty tekemään aamuisin, vaan se on enemmän suositus. Mulla se on toiminu tosi hyvin, olen saanu päivän hyvin käyntiin ja aerobisen treenin alta poies. Kuitenkin välillä pitää nukkua jos siltä tuntuu ja kokeilla myös muita vaihtoehtoja treenin suorittamiseen.

Sitten, lupasin itselleni etten hirveästi mittailisi ja punnitsisi itseäni, varsinkaan vielä dieetin tässä vaiheessa. Tuo lupaus osottautui hyvin vaikeaksi pitää ja jo ekoina päivinä olin kärkkymässä puntarin viisaria. Kyllähän mie tiedän, että dieetin ekana viikkona paino voi jopa nousta hetkellisesti ison ruokamäärän takia, mutta se on vaan kamalan vaikeaa aina tajuta omalla kohdalla. Melkein väänsin jo itkua, kun paino ei ollut pudonnut. Nyt se on kuitenkin jo lähtenyt laskuun, mutta haluan paljastaa teille tulokset vasta dieetin lopulla!

Haha eikö mulle kuulu mitään muuta kuin dieettikuulumisia? Voi kyllä onneksi. Tuntuu vain, että höpöttelen ihan kaikille kokoajan ainoastaan mun dieetistä. Tavalliset kuulumiset meinaa vähän jäädä siihen varjoon. Menneellä viikolla siis hain myös kouluun. Lopullisiksi valinnoiksi muodostuivat nyt sitten sosionomi, fysioterapeutti ja varhaiskasvatus. Ensin löin sosionomin mun ekaksi hakutoiveeksi, mutta tulin myöhemmin katumapäälle ja kävin vaihtamassa fysioterapian ensimmäiseksi. Se on tässä kuluneen vuoden aikana ollu mun haaveena, mutta jokin aivopieru ja muka "tarkaan harkittu" ajatus sai mut laittamaan sosionomin ykkösvaihtoehdoksi. Onneksi kuitenkin hakemuksen muokkaus on mahdollista myös näin jälkeenpäin, joten asia tui korjattua.

Tämmöisten asioiden ympärillä mun elämä pyörii tällä hetkellä. Enään 30 päivää Berliiniin, ja matkakuume alkaa kohta vaivata jo enemmän. En ole vielä täysin tajunnut, että oikeasti ollaan lähdössä reissuun ! Ihan huippua !

Eka dieettiviikko takana !

Ihan ensiksi mie haluan sanoa, että olen pahoillani siitä, että mun blogini ei ole nyt hetkeen päivittynyt kovin ahkerasti. Eka dieettiviiko otti koville ja vei kaikki voimat. Ja kun siihen päälle on kuitenkin töissä ja treeneissäkin käytävä. Kaikki ylimääränen aika on mulla mennyt siihen, että makaan kuolleena sohvalla katsoen täykkäreitä. Haluan kuitenkin pyrkiä siihen, että aina mahdollisuuksien mukaan tulen taas höpöttämään tänne kuinka dieetti etenee. Ja muustakin kun dieetistä tietysti. Tämä postaus kuitenkin on vielä dieettipainotteinen.

Kuinka mun dieetti etenee ? Kuten sanoin, eka viikko oli ihan hirveä. Ryhmänvaihdos auttoi kyllä kovasti, mutta se vauhtiin pääseminen vie aina aikaa. Olin töiden ja treenien jälkeen niin väsynyt, että makasin vaan sohvalla ja painun nukkumaan jo heti ilta yhdeksän jälkeen. Mutta jaksoin itselleni toitottaa, että kyllä se helpottaa. Ja niinhän se tekikin. Nyt on menossa jo siis toisen viikon kolmas päivä ja aivan täysin eri fiilis kuin viime viikolla! Energiaa on tuplasti enemmän kuin viime viikolla eikä työt ja treenit enää väsytä minua henkihieveriin. Helpotuksen huokaus. Onneksi osasin odottaa jo tätä helpompaa toista viikkoa.  Nyt olen alkanut jo nauttimaan jopa dieetistä! Ihanaa kun olo on niin kevyt, treenatessa selvästi kehittyy ja aamulenkeillä juoksu kulkee aina pitemmälle ja pitemmälle. JES! Just tätä dieettifiilistä mie olen odottanu!

Hyvän olon lisäksi, mulla on kovat odotukset taas dieetistä. Ehkä jopa liian, koska välillä huomaan etukäteen stressaavani sitä, että putoaako mun paino ollenkaan. Ei pitäisi, koska stressihän vaikuttaa aika vahvasti siihen, miten tämä mun dieetti menee. Olen yrittäny kokoajan unohtaa stressini ja painotavoitteeni ja keskittyä ainoaastaan itse dieettiin.

Sitten Jenna lähetti mulle eilen muutaman kuvan, jotka on otettu huhtikuussa 2015. Eli vuosi sitten. Meinasin pudota penkiltä. Okei, tiiän että painoa on lähteny tosi paljon ja aina vertailen omia vanhoja kuvia keskenään uusien kuvien kanssa. Jennan lähettämiä kuvia itsestäni en ollu vielä nähnytkään ja ehkä siksi se ensijärkytys. Mun ei ollu tarkotus ensinnäkään taas julkaista ennen ja jälkeen- kuvia ja saatikka ennen dieetin loppua. Kuitenkin haluan tunkea ne tähän. Ne jopa ehkä auttaa mua dieettistressissä eteenpäin. Mulla on tosi iso urakka jo takana ja haluan niiden viimeisten kilojen putoavan niin, ettei mun tarvitse ikinä enään nähdäkkään niitä.

Mun on vaikea kuvitella, että olen itse tuossa kuvassa. Silloin en yhtään tajunnut kuinka iso olen ollut. Mutta onneksi tiedän sen nyt, joten mun ei tarvitse enään ikinä näyttää tuolta.

Kun kaikki ei mene suunnitelmien mukaan

Mun alkuviikko on ollu aika raskas. Dieetin alku ottaa koville, varsinkin ennen kuin tässä pääsee taas uudestaan kunnolla vauhtiin. Onneksi mulla on takanani jo yksi onnistunut superdieetti, joten tiedän että tämä on ensiviikolla jo huomattavasti helpompaa.  Miksi sitten mun dieetti on ottanu koville ? Nyt ei ole kyse siitä, että mulla haluttais syödä jotain mitä ei saisi. Ruuat on oikein maittavia ja hyviä, eikä niissä ole mitään vikaa. En ole edes ajatellut repsahduksia tai mitään muita kuin dieettiruokia.

Superdieetillä olleet ihmiset varmaan tietääkin, että dieetillä on aika paljon ruokaa. Ja sen takia, että aineenvaihdunta pysyy näppärästi päällä kokoajan. Ekat pari viikkoa menee siinä, että saa jokaisella aterialla kaiken määrätyn ruuan alas. Koska sullahan ei ole lupa jättää yhtään ateriaa väliin, sen enempää kuin syödä ylimääräistä. Kroppa kyllä tottuu isoihin ruokamääriin, eikä ne kohta enään tunnukkaan niin isoilta. Viime dieetillä muistan nimenomaan sen, että aluksi oli vaikea saada kaikkea ruokaa alas. Sen takia, en ollut yhtään varautunut siihen, että törmäisin semmoiseen ongelmaan tällä kertaa, että mulla on oikeasti ihan kokoajan nälkä!?

Maanantaina oli dieetin ensimmäinen päivä ja mie vietin sen lähes kokonaan töissä. Valmiiksi punnitut ruuat oli tietysti mukana ihan niin kuin ennenkin. Jo ekan aterian jälkeen huomasin vilkuilevani kokoajan kelloa, että koska saan taas syödä. Toisen aterian kohalla meinasin itkeä onnesta pelkästään sen takia, että mun maha kurni niin jumalattomasti. Samalla meinasin itkeä ajatuksesta, että saan tänään syödä enään iltapalan. Vaikka kello olikin silloin jo lähemmäs kuutta.
Okei, nyt on vasta eka dieettipäivä ja annoin asian olla. Kyllä tämä taas tästä, kunhan vain se kroppa tottuu.

Seuraava päivä meni ihan samanlaisena, vaikka treenipäivän takia sain ruokaa jo vähän enemmän.  Oli ihan kokoajan nälkä! Edellisen hyvin nälkäisen päivän takia, aamuaerobisella tuntui, ettei mun jalat liikkuneet minnekkään vaikka kuinka yritin. Tuokin ihana aamuaerobinen, josta niin kovasti aina nautin, oli muuttunu hirveäksi kamppailuksi sinä aamuna. Lopulta annoin itselleni periksi ja käännyin takaisin kotia. En vaan pystynyt. Kotona mätin kaurapuurot ja maitorahkat äkkiä naamariin, niin kuin se olis ollu mun vihoviimeinen ateria. Nyt oltiin tultu siihen pisteeseen, että mun oli pakko keksiä mikä tässä mättää. Koska viimeksi tilanne oli ihan päinvastainen.

Taas mie sen sanon, mutta onneksi mulla on Saaga. Itkun ja nälän seasta kirjotin Saagalle, että nyt tässä mättää joku. Onneksi Saaga on myös käynyt superdieetin läpi ja tietää mitä se vaatii ja kuinka se voi viedä sulta mehut. Ja täälläkin kertaa sain apua ja jopa vastauksen mun ongelmaan ! Olin nimittäin vähän ehkä liian kunnianhimoisesti lähtenyt tällä kertaa tähän dieettiin mukaan. Viimeksi nimittäin laihdutin ryhmässä 2. (pudotettavaa 10-20). Tällä kertaa, vaikka mulla on tavoitteena vain se -10 kg, ajattelin, että menen varmuuden vuoksi taas ryhmään kaksi. Ja tämä oli selvästi se hirveä virhe. Saagan teorian mukaan, lähestulkoon kolkyt kiloa isompana, mun kroppa pärjäsi kakkosryhmän ruualla vaikka siinä on paljon vähemmän hiilareita kuin ykkösryhmässä. Mulla nyt oli sillon aika paljon energiaa omasta takaa. Nyt kun ne ylimääräset kilot on hävinneet ja tilalle alkanut muodostua lihaksia, ei mun kroppa enään pärjää yhtä vähillä hiilareilla. Lihakset kun kuluttavat enemmän kuin läski. Onneksi mulla on noinki fiksu kaveri. Ei mulla tullu mieleenkään, että mun nälkäongelma saattaisi johtua tuosta.

Siispä tein ratkaisevan päätöksen siirtyä noudattamaan ykkösryhmän ruokavaliota.  Ykkösrymäläisten tavoitteena on siis pudottaa alle 10 kiloa, mutta mun on pistettävä nyt oma hyvinvointi niiden kilojen edelle. Mikäli meinaan myös selvitä loppuun asti tämän dieetin. Eikä mulla tässä mikään kiire ole niiden kilojen kanssa. Ykkösrymään siirtyminen oli paras mahdollinen ratkaisu. Elämä alkoi taas hymyilemään, salilla ja aamulenkeillä en enään hyytynyt vaan askel rullasi erittäin mukavasti ja mikä tärkeintä, mulla oli kylläinen olo jokaisen aterian jälkeen. Onneksi tällä kertaa olen oppinut kuuntelemaan itseäni ja kehoani. Mikäli olisin jatkanut dieettaamista nälästä huolimatta kakkosryhmässä, mulle olisi voinut käydä köpläten. Nyt taas on ihan uudenlaista energiaa ja motivaatiota saattaa dieetti kunnialla loppuun ! Plus nyt on energiaa tehdä jotain muuta kuin kytätä kelloa, että koska saan taas syödä..

Dieettifiiliksiä

 Jee ensimmäinen dieettipäivä takana ! Se on kerinny jo saada mun päässä paljon mietteitä aikaan ja jopa sitä, onnistuuko mulla tämä niin hyvin kuin ennen.

Apua kuulostipa siltä, että tämä tyssää heti :D Haha en siis yhtään tarkoittanu sitä. Vaan sitä, että kun mun edellinen dieetti meni oikeasti jopa täydellisesti, mietin että jumankekka onnistunko tekemään sen uudestaan yhtä hyvin. Mulla on tosi iso motivaatio tähän, mutta ei niin iso kuin edellisellä kerralla. Okei, edellisellä kerralla mulla oli melkein 30 kiloa painoa enemmän kuin nyt. Mulla oli edessäni tosi tosi pitkä matka ja dieettiä menin eteenpäin määrätietoisesti aina yksi päivä kerrallaan.
Ja kyllähän se lopussa kiitos seisoi. Ekaa kertaa melkein pääsi itku, kun tajusin  että ne tavoitefarkut oli jo kaksi kokoa liian isot. Mun tavoite silloin saada kilot poies ja oppia elämään terveellisesti. Ja se onnistui paremmin kuin hyvin.  Nyt mun tavoite enään on tiputtaa ne viimeiset kymmenen kiloa. Ei muuta. Huomattavasti pienempi matka siis edessä siihen nähden mikä mulla on jo takana. Vaikea kuvitella se tilanne, että kun ne viimeiset kilot ovat kadonneet, mun paino on kirjaimellisesti sama kuin viimeksi ala-asteella. Olinhan mie jo silloinki aika pyöreä, mutta sata kertaa lyhyempi kuin nyt. Ja vasta lapsi.

Miten mun dieetti siis lähti käyntiin ? Hyvinhän se. Kaksi aamulenkkiä nyt jo takana ja kohta pitää taas syödä. Aamulenkillä toivoin niin paljon, että olis kesä! Pakko myöntää, että vaikka niin kovasti talvea rakastankin, viime dieetin aurinkoiset aamulenkit oli paljon ihanampia ja jopa motivoivampia kuin nämä talven aamulenkit. Kun juoksenteli pyynikillä vastaheränneenä, näki kuinka aamuaurinko nousi puiden lomasta. Tällä kertaa näen kyllä kun päivänvalo alkaa pilkottamaan, mutta se ei ole mitään verrattuna siihen kesäiseen aamuaurinkoon. Lisäksi mun aamuaerobisille lähtö ei ole ollu vielä ihan niin liukuvaa kuin dieetillä. Vaikka mie olen satunnaisesti aina jatkanut aamulenkkejä.
Eilen ja tänään oli ihan uskomattoman vaikeaa nousta lenkille aamu seitsemäksi! Mutta kun viikon treeniohjelmassa lukee aamuaerobinen, ei siinä muu auta kuin nousta sängystä. Tiiän, että tätä alkukankeutta kestää sen ekan viikon ja sitten kaikki helpottaa taas.

Mulla on oikeasti jo pieni haba ! 

Mulla on ladattu tähän dieettiin hirveästi odotuksia. Berliinin reissu odottaa heti dieetin päätyttyä ja kesä on jo silloin ihan nurkan takana. Ja pakko sanoa, että ekaa kertaa varmaan sitten lapsuusvuosien mie odotan kesää tosi innolla! Aikasempina vuosina en ole ollu niin innoissani siitä, että helteellä pitää kulkea topissa, joka paljastaa mun kauheat käsiläskit. Onneksi enään mulla ei ole siitä niin isoa pelkoa ja odotan kesää tosi innolla ! Kesän odottaminen  ja siihen liittyvien vähempien vaatteiden käyttö on mulle tosi iso asia. Ennen niin nolostutti kulkea topilla ja shotsit mulla on varmaan ollu jalassa viimeksi tarhassa. Toisaalta odotin kesää tosi kovasti ja toisaalta se aiheutti mulle kylmän hien. En tiedä olenko vielä tänä kesänäkään tarpeeksi rohkea kulkemaan shortseissa, mutta ehkä vielä jonain kesänä.

Ne ei niin täydelliset blogikuvat

Olen tosi monessa blogissa viime aikoina törmänny tämmöseen hauskaan postausideaan ! Mun oli ihan pakko päästä tekemään tämä kans. Eli ideana on siis julkaista kuvia, jotka ei ole niitä parhaimpia, eikä varsinkaan semmosia, mitä ihan heti menis blogiin tunkemaan. Yhtä postausta varten saatetaan tarvita tuntien kuvaussessio ja loppujen lopuksi seassa on ehkä kaksi julkaisukelpoista kuvaa.. Tässä postauksessa nähdään sitten, mitä nuo kaikki muut tuhat ja sata kuvaa on. Ne ovat juuri niitä hylkiöitä, joita ei ikinä julkaista tai tarvita missään.

Ja mie nyt otin tämän homman ihan tosissaan. Etsin kaikista hauskimmat ja minun osalta epäonnistuneimmat kuvat. Tässä olkaa hyvä.

Haha suun olis voinu ensin syödä tyhjäksi ? 

ÖÖÖÖÖ?!?

Pakko nostaa housuja välissä

Hah nyt oli tärkeä puhelu !

Joku nyt oli hirveän järkyttävää :D

Haha mie en ehkä kestä itteäni :D

Mikä minua motivoi ?

Tälleen muutama päivä ennen dieettiä tulee mietittyä kaikenlaisia asoita. Sitä miksi teen sen uudestaan? Onko se kaikki todella sen hyvän kropan ansiota ? Ja ennen kaikkea sitä, mikä mua motivoi ja kuinka saan pidettyä sen motivaation yllä ? Niinkin monta laihdutusyritystä, mitä multakin menneisydestä löytyy, mikään yritys ei ole ikinä yltänyt näin pitkälle. Tietysti sitä ajattelee monta kertaa päässään ja itselle täytyy välillä vieläkin hokea, että jumankauta mie oikeasti tein sen. Sitä on vieläkin vaikea välillä sisäistää. En tunne itseäni yhtään samaksi ihmiseksi kuin vielä vuosi sitten. Mun on tosi vaikea kuvitella, että viettäisin koko päivän sisällä tai söisin ruuaksi pelkkää roskaruokaa. Niin paljon on tultu eteenpäin, mutta vielä on matkaa jäljellä
 Haaveilen jo niin paljon siitä, että mun lihakset ja iso habani alkaa jo oikeasti  näkyä kunnolla. Sitä ennen mun pitää vielä pudottaa painoani. Ja se onki se syy miksi mie tähän dieettiin jälleen lähdin. Vähän  tietysti jännittää, että selviänkö tästä yhtä kunnialla kuin aikasemmin. Mutta en hetkeäkään kuitenkaan tosissani luule, etteikö musta olisi siihen. Olen päässy jo niin valtavan pitkälle, että olishan se nyt aika säälittävää jos mie tässä vaiheessa lopetan ja päätän palata entiseen. En halua enään ikinä kokea sitä, että omaa kroppaa inhoaa ja siinä ei viihdy yhtään.

Mikä ihme mua sitten motivoi? Kuinka ihmeessä tämä entinen pullahiiri ja aina kotona makaava kasa selvisi kuuden viikon dieetistä ilman yhen ainuttakaan repshadusta? Ja ennen kaikkea, miten sain muutettua dieetin jälkeen elämäni ihan uudeksi, terveelliseksi ja liikunnalliseksi ? Ja miksen ole onnistunut aikasemmilla kerroilla, vaikka olen kuollakseni halunnut laihduttaa ?

On helppo vastata siihen, miksen ole onnistunut aikasemmilla kerroilla. Mulla on ollu millon mikäkin ihmedieetti menossa, ja nehän nyt ei ikinä onnistu. Lukiossa koitin laihduttaa niin, että vältin ihan kaikkea hiilareita. Ei varmaan tartte kertoa sitä, miksen onnistunu ? Sitte löytyy kaalisoppakuuria ja pussikeittodieettiä. Kaikkea ihmekikkoja ja "nopeita" reittejä on kyllä tullu kokeiltua. Jos jokunen kilo on tippunu, niin nehän on aina tullu korkojen kera takasin. Halusin muutoksia hyvin nopeasti, eikä mulla ollu yhtään motivaatiota tai aikomusta jatkaa kuuria pitkään. Eikä niitä nyt olisi jaksanutkaan. Meni kauan, että sisäistin sen, että hiljaa hyvä tulee.

Silloin kun Saaga ilmotti mulle, että nyt muute lähetään superdieettiin, meni hetki että suostuin siihen. Yritin heti selittää sitä, miksen muka juuri nyt voi vaan laihduttaa. Noku on kesä ja kaikkea. Hetken mie sitä mietin ja kohta huomasin, että olin jo maksanut kuuden viikon valmennuksesta. Loppujen lopuksi lähdin tosi innoissani mukaan dieetille. Olin niin kyllästynyt siihen, etten saanut painoa putoamaan omin avuin, enkä tarkalleen edes tiennyt kuinka se todellisuudessa hoidetaan niin, että se muutos on pysyvä.

Dieetillä ne putoavat kilot ja se hyvä olo jaksoi kantaa eteenpäin. Vaikka olen ollut ylipainonen suurimman osan pienestä iästäni, olen silti ollut liikunnallinen. Aina sillon ku jaksoin ja halusin.  Olen harrastanu monta vuotta muodostelmaluistelua, sitten tanssia, kuntonyrkkeilyä ja käynyt satunnaisesti salilla. Välillä enemmän, välillä vähemmän. Lapin Urheiluopistolla on välillä vietetty tosi iso osa vapaa-ajasta. Ennemmän trampoliinillä, mutta kuitenki.  Se ruokapuoli oli se mitä en händlännyt. Söin ihan mitä sattuu, ihan mitä kaikkea teki mieli ja paljon. En viitsinyt välittää siitä, mutta samaan aikaan mättäsin suuhuni kaikkea. Tietenkin se paino vain nousi. Viikonloppuisin alas meni paljon alkoholia, aamulla pitsaa ja päivällä suklaata. Ei mikään ihme, että oma peilikuva itketti.

Luulen, että iso osa onnistumistani tällä kertaa oli se, että aika oli oikea. Niin kliseiseltä kun se kuulostaakin. Ja se, että mitta vain tuli täyteen sen oman paskan olon kanssa. Kun kilot putosi pikkuhiljaa, motivaatio kasvoi entisestään. Kun vaaka meni kokoajan alaspäin, tiesi että jotain tekee tällä kertaa oikein. Se kantoi pitkälle. Uusi elämäntapa ja treenaaminen vaan sitten tulivat jäädäkseen. Tällä hetkellä mua motivoi eteenpäin se, mitä kaikkea haluan saavuttaa. Haluan joskus onnistua vetämään leukoja, haluan saada joskus lihakseni jopa erottumaan ja haluan elää ilman elintasosairauksia, joihin ihan itse ja omilla päätöksilläni voin vaikuttaa. Haluan oikeasti elää terveellistä, urheilullista elämää ja viihtyä kropassani.