Ei vieläkään salille.

Mun oli tarkotus tulla tänne tänään kirjoittelemaan,siitä kuinka ihanaa oli taas päästä takaisin salille ja treenamaan! No mun salille paluu koki vähän takapakkia ja sitä on nyt lykätty maanantaihin. En päässytkään hehkuttamaan sitä tänne.

Järki sanoo,ettei sinne todellakaan kannata mennä puolikuntoisena,muttako halu on niin suuri. Kaipaan sitä tunnetta kun lihaksissa polttelee niin kovasti,että tuntuu ettei jalatkaan kanna. Kaipaan sitä kun huomaa kehittyvänsä ja pääsee nostamaan painoja ylöspäin. Mun ainoa "urheileminen" on ollut viimeaikoina lähinnä siivoamista ja pieniä kävelylenkkejä.

Olin ostanu itselleni jo uudet salihousut ja kaikki comebackia varten! Eilen illalla olin niin innoissani,että pakkasin jo salikamppeetkin eteiseen valmiiksi. Täytyy kyllä myöntää,että välillä on tosi vaikea kuunnella sitä järjen ääntä,joka kieltää  menemästä tänään treenamaan. Olen aina ollu semmonen kärsimätön tyyppi,joka ei malta odottaa ja haluaa kaiken kivan tapahtuvan

heti. Nytkään en malta parantaa itseäni kunnolla loppuun asti vaan yritän mennä aina puolikuntoisena takaisin salille. Eihän siitä olisi edes mitään tullut kun joka ponnistuksella olisi alkanu hirveä röhinäyskä. Malttia malttia,enköhän mie sinne takaisin aikanani pääse!

Kyllästyttää vaan käydä päivästä toiseen vaan töissä,kotona ja vähän kävelyillä. Kaipaan omaa kuntosaliani ja sen ihanaa tuoksua! Jos treenitauosta on ollut jotain hyötyä,niin se että olen opetellu rentoutumaan. Olen hirveän menevää tyyppiä ja kokoajan matkalla jonnekkin ja koko päivä on aina aikataulutettu. Nyt pahan flunssan kourissa mulla on ollu hyvää aikaa opetella vain makamaan.

Olen nauttinu pitkistä aamupaloista Netflixin seurassa,iltaisin olen vaan maannut sohvalla ja opetellut renoutumaan kunnolla.Ja se on tuottanut tulostakin! Pitkästä pitkästä aikaa olo on oikeasti aika rento :D

Viimeviikko kuitenkin on meillä täällä kotona ollut kaikkea muuta kuin rento. Mun oma kullannuppuni oli viikon ajan vain maannut apaattisena vaatehuoneen hyllyllä. Se ei leikkinyt meidän toisen kissan Tirkun kanssa ollenkaan,eikä tullut edes syömään.

Luulin,että pikku mimmi kärsii ummetuksesta ja vein sen eläinlääkäriin. Kyse ei ollutkaan ummetuksesta,vaan kohdun pahasta tulehduksesta ja pieni heiveröinen Minttuni kiidätettiin leikkaukseen. Monen monen piinavan tunnin jälkeen saatiin ilouutisia,

kun kuultiin että leikkaus oli erittäin onnistunut ja Minttu voi tilanteen nähden hyvin.

Nyt meidän arki pyörii Mintun ympärillä,kun pikkuinen toipuu isosta leikkauksesta. Kaulurin kanssa on vähän vaikea kävellä ja syödä, ja äiskää aina inhotaan kun on lääkkeenoton aika. En siltikkään voi tarpeeksi sanoin kuvailla sitä,miten onnellinen olin kun 

leikkauksesta seuraavana aamuna kuulin pikku mimmin pitkästä aikaa kehräävän!

Kello oli 04.00 torstaiaamuna ja meidän Minttu istui hievahtamatta silmät kiinni keittiön lattialla ja kehräsi ihan hiljaa.

Kyllä siinä mamman silmät vähän kostu <3

<3

Malliainesta

Nyt kun Joonas on todella innostunut kuvaamisesta ja alkanut harrastamaan sitä tosissaan,on meidän kuvausretkistä tullu jo syvälle juurtunut tapa. Meän normaalisti sunnuntaille sijoitettu kuvausreissu koki eilen vähän takapakkia,kun vettä satoi ja ilma oli hyvin harmaa.

Mutta onneksi tänä aamuna paistoi aurinko ja meillä oli molemmilla vasta iltavuoro,mikä mahdollisti kuvausreissulle lähtemisen !

Tarvitsin siis itsestäni onnistuneen kasvokuvan,mikä oli koko kuvausreissun päätarkoitus.

Hihi en saa vielä paljastaa miksi,mutta malttakaa kuulette kyllä!

Onnistuneen mulle kelpaavan kasvokuvan ottaminen oli tosin helpommin sanottu kuin tehty.

 Kokoajan naama oli väärin ja jos naama oli oikein hiukset oli väärin,tai sitten koko olemus.

Halusin kuvasta semmosen,että se oikeasti näyttää minulta. Eli värikkään ja ylienergisen.

Ja kun semmonen ei onnistunu ekalla yrittämällä,aloin kiukuttelemaan. Tänään olin jotenki tosi kärsimätön ja  halusin että hyvä kuva tulee ekalla yritämällä. Ja sehän nyt ei ikinä onnistu.

Sata kuvaa myöhemmin,saatiin vihdoin onnistumaan kuva joka jopa miellytti minua. Tai niin mie luulin. Kun katsoin kuvaa koneelta isolta näytöltä,totesin ettei tämä ollukkaan hyvä. Olenpa vaikea ihminen. Tämä nyt tarkoittaa sitä,että uutta kasvokuva reissua pukkaa. 

Onnistun kyllä kuvissa,jossa näyn kokonaan. En siis lähellekkään kaikissa !

Kun se kamera tulee lähemmäs en sitte enää onnistukkaan. Kumma juttu.

En osaa yhtään olla luonteva kameran edessä.Yritän aina aivan liikaa ja siitä seuraa hirveä turhautumispuuska. Niin kuvaajalla kuin kuvattavallakin. Onneksi monesti siellä sadan kuvan joukossa on yleensä muutama julkaisukelpoinen kuva.

Ja huomaatteko, että ekat kuvat vähään aikaan missä mulla ei ole urheiluvaatteita päällä? :D

Haha tässä esimerkki siitä,että ehkä nyt menee poseeraminen vähän yli? 

Sitte tästä pirun yskästä!

Tänä aamuna kun heräsin ja totesin,ettei enään yskittänyt. Olin yöllä yskinyt itseni melkein hengiltä,joten ehkä kaikki yskät oli nyt yskitty. Kiikutin aamupalan itselleni sänkyyn ja salaa haaveilin palaavani jo takaisin salille. Melkein jo näin itseni juoksumatolla hymyilemässä leveästi. Unelmoin ihan liian aikasin.

Tulihan se yskä sieltä takaisin ja sain haudata taas haaveet salille paluusta.

Olen joskus kuullu sanonnan,että yskä lähtee vain yskimällä. Otan nyt itelle sydämmen asiaksi alkaa yskimään työkseni,että pääsen tästä joskus eroon.

Elämän pienet ilot

Tiedättekö mitä tein toissapäivänä vielä kello yksi yöllä? En ainakaan nukkunut. Yhtään ei väsyttänyt eikä edes haluttanut mennä sänkyyn pyörimään. Tein sen virheen,että aloin selailemaan youtubea tylsistyneenä.Päädyin katsomaan Katy Perryn Prismatic World Touria,

ja vähän ajan päästä havahduin niiskuttelemasta peiton kulmaan. En nyt kuuluttele täällä kuinka ihana Katy Perry on vaan sitä kuinka paljon tuo ilta tuli mulle tarpeeseen.

 Mun irtiotto arjesta ei tarkoittanut tällä kertaa baarikierrosta Tampereen yöelämässä,eikä äkkilähtöä reissuun vaan toteutin irtiottoni meidän olohuoneen lattialla.

Olin itse katsomassa Katyn keikkaa Hartwall Areenalla viime maaliskuussa. No siis tietysti

Sen jälkeen en ole katsonu videoita keikalta,koska hanat aukeaa samantien. 

Apua miksi pitää olla tämmönen herkkä itkupilli. 

Vähän ajan päästä videoita katsoessani löysin itseni tanssimassa ja laulamassa keskellä olohuoneen lattiaa,käyttäen vaalenpunaista  karvamattoani esiintymislavana. Vaikka olis pitäny olla nukkumassa,ja takaraivossa kutkutteli kuinka aamulla ärsyttää  kun kello soi,ei mua se sillä hetkellä yhtään kiinnostanu. Olin äärettömän onnellinen. Pienestä se ihminen tulee onnelliseksi.

Kun konsertti läheni loppua,kelasin sen kokonaan alkuun ja aloitin alusta. Voin vannoa,että osaan kohta tanssia kokonaan I Kissed A Girlin  lavakoreografian. Voi olispa Jenna täällä! Mun pikkusisko ymmärtää parhaiten kun kukaan muu tämän mun Katy Perry faniuden. Koska 

se on ihan samanlainen.  Olin niin tunteellisellä,herkällä ja äärettömän onnellisella tuulella,että maailma tuntu parhaalta asialta ikinä. Jopa tämän 

hinkuyskän kourissa. Ilman tämmösiä yöllisiä irtiottoja,saattasin stressata itseni hengiltä. Olen vähän sen luontonen,että kehitän stressin välillä ihan

mitättömän pienistä asioista. Esimerkiski se,että ole päässyt moneen päivään salille tämän pirun yskän takia ja se on ketuttanu minua ihan törkeän paljon. Tunnen itseni taas sotanorsuksi ja olen varma,että olen lihonnut ainaki kymmenen 

kiloa. Tanssisession jälkeen totesin ettei se maailma siihen kaadu. Salille kerkiää kyllä eikä mun kunto rupsahda parin päivän takia.

  Selvästi tarvitsin sitä.

Elämästä selviämiseen tarvitaan niitä pieniä ja suuria iloja. Pienillä iloilla on aivan yhtä tärkeä merkitys kuin suurillakin. Stressaavina aikoina on tärkeää muistaa tehdä asioita,jotka on sinulle itselle tärkeitä ja missä saat stressaavat ajatukset pois.

Se voi olla lenkkeily,kavereiden kera baari-ilta tai keskellä yötä keikan esittäminen olohuoneen lattialla. Tiedän,ettei stressaavissa elämäntilanteissa aina edes muista tehdä asioita josta tulee iloiseksi. Olen itse kokenut muutama vuosi sitten burnoutin,joka johtui useasta ikävästä elämäntilanteesta päälleikkäin. Muutto toiselle paikkakunnalla,läheisen

sairastuminen ja moni moni muu asia,joiden ei olisi ikinä uskonut iskevän vielä siihen päälle. Ei paljon siinä käyny mielessä alkaa kreisitanssimaan,kun nukkuminen oli muutenkkin niin vaikeaa. Pikkuhiljaa kuitenkin paranin loppuunpalamisesta ja  näin jälkeenpäin viisastuneena,tiedän että ne mulle tärkeät,elämän pienet asiat oli isossa roolissa toipumisessa.

Ja ne pienet arjen ilot voi löytyä mistä vaan. Hyvästä ilmasta,hyvästä työpäivästä,Katy Perrystä,kavereista,mahtavasti meneestä salitreenistä,disney prinsessoista,maratonpuheluista,ruuasta,lenkkeilystä,musiikista jne. Lista on loputon. 

Jos mie olen jotain tähänastisessa elämäsäni oppinu niin sen että elämä ei ole aina niin vakavaa. 

<3

Suuntana uusi ja terveellinen elämä.

Tämä teksti oli alunperin tarkoitettu pelkästään meän äiskälle,joka suunnittelee elämäntaparemonttia.

Kuitenki tätä kirjottaessani hoksasin,että tästä voisi olla apuja myös muille.

Niimpä äidin vinkkilistasta tuli nyt julkinen.

Keräsin kaikki vinkit sen pohjalta,mitkä mulle itelle saattoi aluksi tuottaa vaikeuksia hahmotaa,ymmärtää tai pitää kiinni.

Eli pähkinänkuoressa kuinka tehdä uudesta terveellisestä elämäntavasta pysyvä.

Ajatukset kuntoon.

Kaiken A ja O ja mun mielestä ehdottomasti tärkein asia siinä,että koko homma onnistuu on se miten sen ajattelee. Älä missään nimessä ajattele elämäntapamuutosta dieettinä,vaan nimenomaan elämäntapamuutoksena.

Jos kokoajan ajattelee olevansa dieetillä,ei pää varmasti pysy mukana. Ajattele,että uudet terveelliset elämäntavat  ovat tulleet jäädäkseen,etkä palaa takaisin vanhojen tottumusten pariin muutaman viikon kuluttua. Tällöin hommaa ei kaada,jos joskus sortuu syömään jotain mikä ei olisikaan niin terveellistä. 

Opettele eroon napostelusta

Minä entisenä ja vielä kyllä vähän nykyisenäkin pullahiirenä ja napostelun kuningattarena,tiedän kuinka vaikeaa se napostelusormi on välillä pitää kurissa.

Napostelusormen hallitseminen on tietysti ehdottoman tärkeää opetella pitämään kunnossa,jos mielii laihdutustuloksia. Alkuun se voi olla hyvin vaikeaa,mutta kun ruoka-ajat on kunnossa ja päivän mittaan saa tasaisesti energiaa,ei kohta enään huomaakaan kuinka napostelu on hävinnyt.

Tee realistinen ja selkeä tavoitelista

Älä lähde heti aluksi asettamaan itselle -30kg pudotusta liian lyhyelle aikavälille. Siitä ei seuraa kuin kiukkua ja motivaatonpuutetta  kun huomataan,ettei epärealistista tavoitetta saavutettakaan ajoissa. Aseta itsellesi vaikka -5kg välitavotteita,joiden avulla viet projektiasi kokoajan eteenpäin. Ja älä tuijota vaakaa liikaa! Tämä on ollut mulle äärettömän vaikea asia ja opin

kantapään kautta että se vaa´an pakkomielteinen tuijottaminen tuo enemmän harmia kuin lohtua. Punnitse itsesi vaikka kerran viikossa.

Älä haukkaa kerralla liikaa asioita.

Jos et ole tottunut liikkumaan paljoa tai ollenkaan,keskity ensin siihen että saat syömisen kuntoon. Monen asian muuttaminen kerralla saattaa kaataa koko projektin kun huomaa,että muutoksia on yhdelle kerralle liikaa. Lähde ensin siitä,että opettelet rytmittämään syömisesi  päivän aikataulun mukaan,ja siihen mitä kannattaa syödä milloinkin. Kun nämä on kunnossa on helpompi lähteä opettelemaan liikkumista. Silloinkaan ei kannata haukata heti kerralla punttitreenejä,ryhmäliikuntoja ja aamulenkkejä,vaan pikkuhiljaa lähteä opettelemaan sitä omaa liikuntatottumusta. 

Tämä ei nyt sitten tietenkään tarkoita sitä,että liikkuminen olisi aluksi jotenkin kielletty. Jos tuntuu ja haluaa lähteä heti liikkelle,niin antaa mennä vain!

Opettele ruokarytmi

Säännölliset ruoka-ajat ovat todella tärkeitä. Kun energiaa saa tasaisesti koko päivän,ei illalla välttämättä karkkihammasta kolota eikä päivällä napostelusormi syyhyä.Ja säännöllinen ruokarytmi ei tarkoita sitä,että "Kun tänään söin kello viisi,mun pitää huomennakin syödä kello viisi". Näin mie itse joskus luulin. Ei vaan tarkoitan sitä,että kroppa saa ruokaa tasaisin 

väliajoin,jolloin liiallinen nälkä ei pääse iskemään yllättäen. Hyvä olisi syödä 2,5h-4h välein. Muutoksessa auttaa roimasti se,että syömiset ja ruoka-ajat suunnittelee etukäteen.

Esimerkiksi näin itse suunnittelen:

Lähden suunnittelemaan päivää aina sen päivän työvuoron mukaan.

Jos olen töissä esimerkiksi klo 11.00-18.00

Tiedän että ensimmäinen taukoni osuu klo 13.00-14-00 välille. Silloin syön lounaan,jonka olen raahannut eväsrasiassa mukaan töihin. Välipala/aamiainen tulisi syödä noin 3h ennen lounasta. Eli syön välipalan klo 10.00 ennen kuin lähden töihin. Tällöin herään klo 06.30 aamulenkille ja aamupalan syön klo 07.30. Oliko tarpeeksi vaikeasti selitetty? :D

Toisen välipalan syön seuraavalla tauolla noin klo 16.00-16.30 ,Päivällisen noin klo 19.00-19.30 ja iltapalan klo 22.00

Älä pelkää hiilareita

Tämä on aika yleinen juttu laihduttajien keskuudessa. Varsinkin juuri laihduttamaan aloittaneet. Ja myönnetään itsekkin olen tehnyt tämän virheen,mutta nyt onneksi oppinut siitä. Älä siis turhaan pelkää hiilareita lihomisen pelossa. Puhtaat ja hyvät hiilihydraatit ei lihota. Eikä kroppa ja pää kestä elämäntaparemonttia,jos hiilareita ei saa ollenkaan. Aamulla lautasella voi ihan täysin huoletta olla iso annos kaurapuuroa tai ruisleipää. Lounaalla ja päivällisellä riisiä,pastaa,perunaa,bataattia. Tällöin ruuasta saa oikeasti energiaa ja kylläisen olon,jolla jaksaa ahertaa ja liikkua koko päivän, Ja lyön vetoa,että jaksaa myös viedä projektia eteenpäin paljon isommalla draivilla kuin sillä köyhällä salaatilla.

Älä stressaa

Stressaaminen elämäntaparemontin onnistumisesta saattaa täysin myös keikauttaa

homman päälaelleen. Sortumisesta koetaan hirveää stressiä ja jos päivän kuntosali jää väliin,itketään ittensä illalla uneen.Ei näin. Älä ota stressia muutoksesta. Uuden elämäntavan opetteleminen vie aikaa,eivätkä pienet kompastuskivet matkalla haittaa.

Jos projektille osuu kavereiden illlanviettoja sun muuta,ei niistä tarvi potea huonoa omaatuntoa. Normaaliin elämään kuuluu illanistujaiset ja herkuttelu. Et ole dieetillä vaan muuttamassa tottumuksiasi. Ei kukaan aio olla loppuelämäänsä ilman herkkuja.

Tässä tärkeimmät vinkit,mitä mulla tuli mieleen tältä istumalta. Toivottavasti näistä on äitin lisäksi apua monellekkin! :)

Syysintoilua!

Olen varmaan ihan tarpeeksi luukuttanut täällä monena vuonna sitä kuinka syksy on talven jälkeen ehdottomasti paras vuodenaika. En kuitenkaan varmaan niin paljoa,ettei sita voisi taas hehkuttaa.

Syksyssä on parasta se,että luonto on mitä ihanimman värinen! Löytyy kaikenlaisia väriskaaloja ja minäkin punasissa hiuksissani soinnun erittäin hyvin joukkoon.

Mun mielestä on ihanaa ja etuoikeutettua,että me täällä Suomessa saadaan oikeasti nauttia neljästä toisistaan täysin poikkeavasta vuodenajasta. Enkä mie yhtään vähättele kevättä tai kesää. Kun eletään vaikka toukokuuta olen sitä mieltä,että kevät on toiseksi paras vuodenaika. Se vaihtelee aina vähän niinku sen mukaan missä kuussa eletään. Talvea ei silti voita mikään<3

Ihanaa kohta se on täällä!

Vitsi että mie ootan sitä jo kun se ensilumi tippuu maahan! Me täällä Tampereella saadaan varmaan odottaa sitä vielä kauan :(

Syksyisin innostun aina kaikesta.Tänä syksynä mun innostulistalle ovat päässeet ainakin mun lapsuuden ja nuoruuden ehdoton lempi TV-sarja The X-Files. Muistan kun ala-asteella en saanu valvoa niin myöhään,että kerkesin katsoa uusimman jakson telkkarista,iskä ja äiti nauhotti ne mulle aina VHS-kasetille ja sain katsoa ne koulun jälkeen.Olin ihan umpirakastunu agentti Fox Mulderiin!

Sitten olen innostunu perunoista. Kyllä perunoista. Joka aterialla mun pitää keittää itelle perunoita. Oon tosi koukuttunu niihin.

Sitten se vanha,tuttu ja turvallinen aamulenkki, En ole varmaan kolmeen viikkoon käyny lenkillä aamusin. Vaikka aikasemmin koukutuin niihin täysin,nyt on ollu niiden osalta vähän motivaatio hakusessa kylmä ilma aamuisin ei ole tuntunu yhtä houkuttelevalta kuin se oma ja lämmin peitto.

Nyt olen päässyt uudestaan niihin kiinni ja tänä aamuna olin taas niin onnellinen kun astelin pitkin tuttua lenkkipolkuani oikein syksyisessä aamusäässä. Jokapaikka oli ihan sumua täynnä ja ilmassa tuoksui lapsuuden tarha- ja kouluaamut.

Vähän jopa harmitti,ettei mua kutsunu tänä aamuna koulu tai tarha,vaan työpaikka. Apua musta on tullu aikuinen!

Oli myös tosi ihanaa käydä taas aamulenkillä! Olin kyllä niin ikävoiny jo,niiden tuomaa fiilistä.

Olen harrastanu salilla käymisen lisäksi viime aikoina vaan iltalenkkeilyä tai juorulenkkeilyä ja tänä aamuna kun heräsin oli niin ikävä aamulenkkiä,että äkkiä vaateet niskaan ja pihalle.

Ja pikkusen tuli nälkä! Olin unohtanu ihan kuinka hyvältä se aamupala maistuu lenkin jälkeen. Ja varsinki se päivän ensimmäinen kahvi <3

Nyt olen aamulenkin hehkeä,maha täynnä ruokaa,täysin valmiina uuteen alkavaan viikkoon!

Saaga uhkaili palata tänään takaisin salille,joten saan mun treenikaverin takaisin! <3

Ihanaa!

Ruokakamppailua

Moikkeli moi!

Hengissä ollaan! Olen viettänyt vähän luovaa taukoa ja keskittynyt täysillä siihen,että opin syömään taas oikein.Päivä kerrallaan ja ateria kerrallaan ollaan menty eteenpäin ja tuloksia alkaa jo tulemaan. 

Olen erittäin onnellinen siitä.

Ihanaa kun voi taas oikeasti syödä mahan ihan täyteen kunnon ruokaa ilman,että 

siitä seuraa hirveä morkkis. Olin jo melkein unohtanut kuinka ihanalta sopiva ähky joskus tuntuu.

Pahasta dieettihumala-ajoista ollaan selvitty paljon eteenpäin. Viimeaikoina hiilihydraatit ovat olleet mun todellinen  murheenkryyni. En ole uskaltanut syödä hiilareita,vaikka tällä hetkellä niitä todella pitäisi syödä. Etenkin kun treenaa ja liikkuu näin paljon. Ei ihme,että mun kroppa alkaa sanomaan itseään irti.  En ole halunnut myöntää itsellenikään sitä etten vieläkään osaa syödä tarpeeksi. Jo nyt välillä tuntuu,että syön tosi paljon ruokaa. Kuten viimeaikojen tapahtumien valossa voimme todeta ettei ruokaa siltikkään ole vielä tarpeeksi.

Maanantaina meinasin pyörtyä kesken jalkatreenin. Havahduin makaamasta kuntosalin lattialla jalat seinää vasten,kun hätääntynyt toinen kuntosalinkäyttäjä tiedustelee olenko kunnossa. Luulin,että selviän raskaasta jalkatreenistä pelkällä kahvilla ja maitorahkalla,jotka vedin nassuun aamupalalla. Ei menny ihan niin. Se oli ensimmäinen iso asia,josta tajusin että mun pitää oikeasti alkaa syömään paljon enemmän ruokaa. Ei ihme,ettei treeni ole viimeaikoina oikein kulkenu,kun kropalla ei ole ollut yhtään energiaa treenaamiseen.

Menneellä viikolla olen keskittynyt ateria kerrallaan siihen,että syön tarpeeksi. Entisen aamupala-maitorahkan seuraksi ovat liittyneet puuro ja munakas,toisinaan ruisleipäkin. Olen yrittänyt pyrkiä siihen,että sekä lounaalla että päivällisellä lautasellani on ollut iso annos hiilaria. Perunaa,pastaa tai riisiä. Ennen siinä nökötti pelkkä kanasalaatti.

Ei varmana tarvitse edes sanoa ääneen,että kuinka paljon enemmän energiaa tulla tupsahti.

Aasinsiltana tästä voin todeta,että vaikka superdieetti muutti mun elämän täysin,en silti välttämättä lähde suosittelemaan sitä kaikille. Varsinkin ihmiselle,jolla on ollut joskus aikaisemmin ongelmia syömisen kanssa. Dieetillä voi kadottaa täysin itsensä ja etenkin sen normaalin suhtautumisen ruokaan. Dieettiruokakin oli jo hiilaripitoista ja aluksi täyttävääkin,mutta silti se oli vaan diettiruokaa.

Sillä ei missään nimessä ole tarkoitus elää koko loppuelämää. Se tuntuu olevan vaikea käsittää.

Vielä nykyäänkin helposti peilaan omia syömisiäni dieettiaikojen syömiseen. Vaikka mulla on kova nälkä en silti  uskalla syödä tarpeeksi,koska ei dieetilläkään ollu näin paljon ruokaa.

Ihan metsään taas mentiin.

Jos on nälkä pitää syödä niin paljon,että se nälkä oikeasti lähtee.

Mun kamppailu syömisen kanssa alkaa onneksi olla jo loppusuoralla. Tai ainakin erittäin voimakkaasti voiton puolella.

Olen nyt keskittynyt syömään ruokaa,josta tulee kylläiseksi ja etenkin onnelliseksi. 

Semmosta ruokaa jota oikeasti tekee mieli.

En muuten ikinä selviä ylös tästä. Eilen oltiin porukalla viettämässä lauantai-iltaa ruuan parissa. 

Harmi kun mulla ei ole kuvaa mun kreikkalaisesta burgerista,koska se oli oikeasti pala taivasta. 

Tänä aamuna olen syönyt erittäin ison aamupalan oikein nautiskelemalla,katsoen samaan aikaan mun lapsuuden ehdotonta lempisarjaa The X-Filesia.

Nyt taas tuntuu,että elämä voittaa <3

P.S Olen niin innoissani! Joonas on alkanut ihan tosissaan harrastamaan valokuvaamista. Blogia pitävä tyttöystävä kiittää,koska nyt mulla on ihan oma täydellinen hovikuvaaja <3

Ennakkoluulojen ja vahingoniloisuuden luvattu maa.

Nyt on pakko avautua. Asia ei koske pelkästään minua,vaan lyön vetoa että muutkin elämäntaparemontin tehneet ovat  törmänneet tähän. Onnistujiin kohdistetaan vahingoniloa respahduksista ja jo ennen onnistumista ennakkoluuloja epäonnistumisesta.

Minkä ihmeen takia toisen onnistuminen on itseltä pois?

Itse olen jonkun verran törmännyt asiaan ja oppinut,että maailma on kateellisia ihmisiä täynnä. Olen onneksi välttynyt suuremmilta määrin pahansuovilta kommenteilta,vaikka niitä on joitain tullutkin.

Kun aloin laihduttamaan ja varsinkin kun tein projektistani julkisen,sain todella paljon tsemppaavia ja kannustavia kommentteja joista olen edelleen tosi kiitollinen,sillä niiden avulla selvisin pahoista päivistä. Tiesin,että minulla oli takanani suuri kannustusjoukko,joka jaksoi iloita kanssani jokaisesta pudotetusta kilosta ja menetetystä sentistä. Kiitos siitä <3

Kuitenkin niiden tsemppiviestin seasta löytyi muutama "Ei susta ole siihen kuitenkaan" tai "ei tuo yritys kauan kestä" ja " lihot kuitenkin kaikki takaisin".

En rehellisesti sanottuna ymmärrä ihmisiä,jotka jo etukäteen toivovat toisten epäonnistuvan. Epäonnistumisesta ja takaisin  lihomisesta ollaan jo niin varmoja,että siitä voidaan ihan rauhassa huudella.  En mie laihduta tai nostele puntteja salilla kenenkään muun kuin itseni takia. Oma hyvinvointi menee kaiken edelle. Ja toisekseen  kuka edes laihduttaa jonkun toisen takia? Niin. En minäkään. En ole ikinä syyttänyt ketään omista kiloistani. Ihan itse olen ne ruuat sinne naamaani tunkenu. Turha syyttää kavereita,koska neki syö aina herkkuja. Turha syyttää vanhempia,jotka on kotiin ostanu herkkuja. Kukana muu ei ole tunkenu niitä herkkuja sinne naamariin kuin sinä itse.

  Olen minäkin epäonnistunut satoja kertoja aikasemmin. En ole silti ikinä lähenty haukkumaan tai povaamaan epäonnistumisia muille laihduttajille. En ole iloinnut siitä,että he ovat repsahtaneet tai jättäneet leikin kesken. Ja miksi olisin iloinnut? Olivathan he selvinneet pitemmälle kuin esimerkiksi minä. Oma vikahan se oli kun en viitsinyt lähteä salille vaan päätinkin syödä suklaata.

Yksi kaunis päivä vaan tuli mitta täyteen. Itkin jatkuvasti peilin edessä kuinka näytin lihavalta ja rumalta kaikissa vaatteissani.  Päätin tehdä asialle jotain enkä jatkaa turhanpäiväistä marmattamista. Ja tässä sitä nyt ollaan. Tuhat kertaa onnellisempi,olen oppinut rakastamaan kehoani sekä saanut roimasti itsetuntoa.

Yleensä nämä kateellisia kommennteja laukovat ihmiset ovat yleensä itse niitä,jotka ovat itse epäonnistuneet esimerkiksi elämäntaparemontissa. He purkavat pahaa oloaan muihin laihduttajiin ja toivovat heidän repsahtavan ja epäonnistuvan.

Miksi on niin vaikea olla iloinen ja vilpittömästi iloinen toisten saavutuksista? 

Monesti tuntuu,että juuri nämä kommentoijat kuvittelevat että asia kävi multakin vain sormia napsauttamalla. Ja mikä parasta,heiltä yleensä tulee vinkkejä kuinka laihdutus pitäisi oikeasti tehdä.Ei tämä ollu mullekkaan sen helpompaa kuin kenellekkään muullekkaan.Mulla ei ollut eikä ole vieläkään mitään salaista asetta millä löytäisi motivaation laihduttamiseen.Vinkkejä voin jakaa kuinka kompastuskivistä selviää eteenpäin,mutta elämäntaparemonttiin päätös on tultava itseltä. 

Jos hommaan ei ole sitoutunut,ei se todennäköisesti onnistukkaan. Laihduttaminen ja etenkin elämäntapamuutos vaatii täyttä sitoutumista ja on oltava valmis pistämään se kaiken edelle. Vanhoista juurtuneista tavoista pitää olla valmis luopumaan,jotta voi opetella uusia.

Laihduttaminen ei todellakaan ole helppoa ja se vaatii kovaa tahtoa ja päättäväisyyttä.
Niinkuin sanoin ei tämä mullekkaan ollut helppoa. Olen nähnyt ihan pirusti vaivaa jokaikisen kilon eteen mitä multa on pudonnut. Projektin myötä olen menettänyt turvallisen suhtautumiseni ruokaan ja joutunut opettelemaan kovasti,että saisin sen takaisin. Pelkään että lihon kaikesta mitä syön. Sen seurauksena syön liian niukasti ja kroppa alkaa sanomaan itseään irti. Olen päässyt paljon eteenpäin syömisen opettelussa,mutta vielä on matkaa jäljellä. Olen jäänyt puntarin orjaksi ja sen seurauksena Joonas on piilottanut sen multa. Olen lupautunut siihen,että punnitsen itseni seuraavan kerran kun vuosi on vaihtunut uuteen. Paljon on ollut vastoinkäymisiä,mutta niistä selvitään voittajana.

Entinen lihava itsesäälissä rypevä Johanna olisi varmaan loukkaantunut syvästi ilkeistä kommenteista. Enään en anna muiden haukkujen satuttaa itseäni tai minäkuvaani.
Tiedän itse kuinka paljon olen saavuttanut ja kuinka onnellinen siitä olen. En anna kenenkään viedä sitä multa

Dayoff

Kuka nyt ei olisi sitä mieltä,että vapaapäivät arkikiireiden keskellä on yksi ihanimmista asioista?
Mulla on aika harvassa päivät,että olisin vapaalla kaikesta. Kun olen töistä vapaalla mun ajan vie kaverit,treenaaminen ja  blogin pitäminen. Kuitenkin joskus osuu päiviä,ettei mulla ole mitään sovittua menoa. Tänään oli semmoinen päivä.
Tässä kolme asiaa,jotka tekevät mun vapaapäivästä täydellisen:

Ajattomuus.
Vapaapäivinä on ihanaa,ettei tarvitse katsoa kelloa jos sitä ei halua katsoa. Milloin pitää hypätä bussiiin että kerkeää töihin tai milloin pitää lähteä salille että kerkeää suihkuun ennen töitä.
Töissä tuijotan kelloa ja lasken monta tuntia vielä siihen että työt loppuu.
Vapaapäivien ajattomuus ja kellottomuus on vapauttavia. Et ole kellotaulun orja ja saat ihan täysin itse päättää,koska menet salille vai menetkö ollenkaan. Se on ihan ykkösasia.

Hyvä ilma.
En ole ikinä ollu semmonen ihminen,että vapaapäivät olis pyhitetty sisällä makaamiseen ja ei minkään-tekemiseen.Mulla alkaa ahdistamaan,jos koko päivä pitää olla neljän seinän sisällä. Sen takia inhoan yli kaiken olla esimerkiksi kuumeessa.Päässä tuntuu heti kun ei ole saanut raitista ilmaa.
Vapaapäivänä on rajattomasti aikaa,joka pitää käyttää hyödyksi. Tehdä semmosia asioita,joihin arkena kiireen keskellä ei välttämättä ole aikaa.Me tykätään käydä esimerkiksi pitkillä lenkeillä ja monesti sunnuntaisin. Joonaksella on sunnuntait vapaapäiviä ja silloin kun mullakin sattuu olemaan sunnuntai vapaa,on selvää että Pyynikki kutsuu meitä. Saagan kanssa ollaan monesti myös sovittu pitkiä juorulenkkejä tämmösille päiville. Hyvä ilma on silloin ehdoton. Mikään ei ole ihanampaa kuin syksyinen auringonpaiste ja pikkuisen kirpsakka ilma. Voi talvista Pyynikin metsää odotellessa!
Meillä Suomessa on niin ihana ja värikäs luonto,että kaikkien meidän pitäisi oppia arvostamaan sitä. Ja ennenkaikkea nauttimaan siitä. Mikä sen parempaa,että viikon stressit saa nollattua keskellä puiden huminaa,kaukana kaupungin ruuhkasta.

Niinkuin olen aikasemminki sanonut,en ennen oikein innostunut pitkistä kävelyistä.Sen ihanuuden olen oppinu vasta myöhemmin. Sen sijaan metsäretket on aina ollu ihania! Varmaan johtuu,siitä että kun oltiin pieniä iskä monesti raahasi meidät jonnekkin laavulle kauas kaupungista paisteleen makkaraa ja juomaan kaakaota. Sillä välin kun iskä kokosi nuotiota ja paisteli meille makkaroita,me keksittiin Jennan ja Seelan kanssa parhaat leikit. Voi olisipa vielä lapsi! 

Kiireettömyys

Tämä tuli mainittua kyllä jo vähän tuolla edellisissä,mutta kiireettömyys on yksi onnistuneen vapaapäivän kulmakivistä. Aamulla on ihana nukkua vaikka puoleen päivään asti,jos siltä tuntuu. Mikään velvollisuus ei pakota sua nousemaan yhtään sen aikasemmin kuin itse haluat. Sekä vapaus päättää täysin oman päivän kulusta. Jos tuntuu siltä,että tänään ei kiinnosta hoitaa ensiviikon ruokaostoksia kerralla,ei kukaan pakota sinua siihen. 

Kun nämä kolme asiaa ovat kunnossa,voin taata että vapaapäivästä tulee onnistunut. Akkuja on taas ladattu seuraavaan viikkoon ja stressitasot ovat laskeneet nollatasolle.

Hihi tähän loppuun haluan julkaista vielä yhden kuvan,joka ei postaukseen periaatteessa liity.

Vielä pari kuukautta takaperin,mun käsivarsista löyty niin paljon höllyvää kohtaa,että sillä olisi peittäny helposti alleen kokonaisen kaupungin. Sen takia järkytys ja sanoinkuvaamaton onnellisuus oli suurta,kun eräänä aamupäivänä valmistauessani töihin päätin vähän pullistella peilin edessä.

Mitä ihmettä,näenkö oikein? Onko tämä sama käsivarsi? Onko tämä edes minun käsivarsi!?

Siellä ihan todentotta näkyy jo lihaksia! Vielä pieniä,mutta verrattuna siihen ihramäärään mikä siellä vielä kesällä oli,tämä on jo iso asia!

Tadaa!

Tyttöjenilta ❤️

Mikään ei voita tyttöjeniltoja.

Se on halvin ja maailman paras terapiamuoto. Kun elämä potkii ja painaa päälle,kokoon pitää kutsua tyttöjen kannustuskerho. Koko illan aivoriihen ja kreisitanssimisen jälkeen maailma tuntuu taas paremmalta paikalta.

Ja mikä parasta terapiaistuntojen lisäksi masun saa täyteen mitä ihanimpia herkkuja! Ja yleensä saavillisen sangriaa ja pääkivun seuraavaksi aamuksi. Eilen meillä ei kuitenkaan jostain syystä ollut sangriaa.

Tyttöjenillat ovat ehdottomasti sokeria ja kermaa siinä kakun päällä.

 Pöydät notkuu herkuista,kellään ei ole kiire minnekkään ja kerrankin keretään juoruta kuulumiset kunnolla. Vaikka me nähdään Saagan kanssa monta kertaa viikossa ja osataan jo kommunikoida äänettömästi isossa porukassa,aina meillä löytyy jotain juttuja mitä ei ole muistanut toiselle kertoa. Kumma homma.Ja aina meillä löytyy niin paljon asiaa,että monesti juorutaan vielä aamuyölläkin.

Onneksi elämässä on niitä tärkeitä ja läheisiä ystäviä. Vaikka olen saanu Tampereella jo monta uutta tärkeää ystävää,ei kukaan voi mennä Saagan edelle. Se tyttö taitaa tuntea minut välillä paremmin kuin jopa mie itse. Saaga tietää heti jos mie juksaan,jos mie yritän valehdella itselleni tai jos mie salaan jotain. Monien vuosien aikana ollaan kasvettu jo niin symbioosiin toistemme kanssa ettei se ole ihmekkään.

Meidän tyttöjenillat menee aina samalla kaavalla. Ihan ensin syödään niin paljon kerralla,että tulee lähes ähky ja huono olo. Viiniä tietysti kyytipoikana. Samalla juorutaan uudestaan kaikki ne viimeviikolla tapahtuneet asiat,mitä ollaan puitu keskenämme jo ainakin kahteen kertaan. Ku  viinipullo tyhjenee,keskustelut alkaa käymään syvällisemmiksi. Loppuilta on aina pyhitetty PMMP:n biisien rääkymiseen,kreisitanssimiseen ja keittiöpsykologiaan.

Monen monta ongelmaa ja suhdetta ollaan saatu selvitettyä näiden vuosien aikana.

Tänä perjantaina tyttöjenillan normaalin kulun rikkoi Vain Elämää. Se oli kyllä ihan suunniteltu juttu Antti Tuiskun takia Ja joka vuosi meillä on ollut yhdessä Vain Elämää katsomo jomman kumman olohuoneessa. Viime viikolla havahduttiin,että meidän Vain Elämää raati on tänä vuonna toiminut ainoastaan WhatsUpissa eikä kummankaan sohvalla!? Mitä meille tapahtu!

Tänä perjantaina raati onneksi korjasi virheensä ja kokontui tänne meidän Hämeenpuiston lukaaliin arvostelemaan taas uudet esitykset.

Vaikka mun blogissa ovat pääasiassa terveellliset elämäntavat,haluan korostaa sitä,että kuitenkin niiden terveellisten elämäntapojen keskellä pitää nauttia myös niistä herkuista. Niin minäkin teen vaikka laihdutuskuurilla olenkin ollut viimeiset sata vuotta. Ei kukaan jaksa elää niin kurinalaista elämää kokoajan,ettei edes lasi viiniä tai satunnainen viikonlopun karkkipussi ole sallittuja. Menestyksen salaisuus piilee siinä,että osaa nauttia niitä herkkuja kohtuudella. Koska kyllähän se niin taas on,että jos niitä popsii jatkuvalla syötöllä se paino ponnahtaa aika äkkiä takaisin. Kun muuten elää terveellisesti ja liikunnallisesti ei yksi eikä kaksikaan tyttöjeniltaa kuussa heiluta venettä mihinkään suuntaan. Tiedän,että mun blogia lukee monikin kilojen kanssa kamppaileva tai terveellistä eämäntapaa etsivä. Älkää turhaan olko liian ankaria itsellenne. Siitä ei seuraa yleensä kuin harmia. Herkuista ei tarvitse eikä pidäkkään luopua kokonaan,vaan etsiä siihen kaikkeen sopiva balanssi. 

Olen yrittänyt vihdoin sisäistää tätä asiaa itsekkin. En ole kamppaillu herkkujen kanssa vaan ylipäätänsä sen syömisen niin kun olen sata kertaa täällä jo jankannu. Herkkujen suhteen olen eläny viimeisen vuoden,lukuunottamatta superdieettiä,silleen että niitä syödään vain viikonloppuisin. Ja hyvin on pelannut. Kyllä se normaalin syömisenki opettelu sieltä ajan kanssa tulee. :)

Operaatio dieettipirun karkoittaminen

Kun mie tulin tänne tänään kirjoittamaan,mulla ei ensin ollu hajuakaan mistä kirjoitan. Pää on ihan tyhjä.Yleensä mulla on aina valmiina mietittynä mitä kirjoitan tai edes suurinpiirtein. Nyt ei.

Kirjottiaisnko mie ruuasta vai treenistä? Vai kuulumisia?

Nyt tiedän! Operaatio läskivuoren karkoitus on vaihtunut operaatio dieettipirun karkoitukseen.

Dieettijossu pääni sisällä alkaa saamaan taas liikaa valtaa. Mun syömiset on menny viimeviikkoina oikein mallikkaasti enkä ole ottanut niistä mitään stressiä. Pieni dieettipiru on kuitenkin yrittänyt tunkea kylään jo muutamia päiviä ja sen valta on kasvanut taas huomaamatta. Kerkesin jo saada terveen lähestymistavan ruokaaan sitten sen jälkeen ku dieetti loppu. Uskalsin jopa syödä

herkkujaki jo koko viikonlopun. En tajua mitä tapahtui mun pään sisällä,mutta huomaan vähän jättäväni taas ruokia välistä. Ihan vaan varmuuden vuoksi.

Vaikka missään nimessä niin ei saisi tehdä! Jo ennestään niukka ruokavalio syö kovasti sisältäpäin,niin ei ole kovin fiksua alkaa siitäkin nipistelemään. Nyt tarvitaan järeämpiä otteita dieettipirun nipistämiseksi.

Lähden liikkeelle siitä,että yritän jättää mun painonpudottamisen nyt hetkeksi taka-alalle. Ja aika saadakkin siitä vähän lomaa. Viime syksystä tähän päivään olen pudottanu painoa. Viime syksynä ja keväänä energia meni siihen,että yritin kaikin tavoin saada sen painon alas,mutta mitään ei tapahtunut. Kesäkuusta tähän päivään se paino on laskenut hurjaa vauhtia ja jopa niin,että

se vauhti nousi pikkusen päähän.Luulin että se tippuu aina niin nopeaa. Siihen asti kun olen tyytyväinen siihen mitä se vaaka näyttää. Nyt on aika lopettaa painosta stressaaminen ja etenkin sen putoamisvauhdin pakkomielteinen seuraaminen. Miltähän tuntuu kun painoa ei vahtaa jatkuvasti? 

Jotta se onnistuu,Joonas saa taas piilottaa multa puntarin. Mun keskittyminen herpaantuu heti kun se puntari nököttää tuossa olohuoneen nurkassa. Joka kerta siitä ohi kävellessäni siihen on pakko astua. Stressimörkö tulee välittömästi,jos siellä ei ole tapahahtunut muutosta. Siksi puntarin siirtäminen pois näköpiiristä on mun ensimmäinen askel.

Yritän opetella nyt elämään ilman ruoka ja painostressiä. Ikäänkuin lopettaisin nyt virallisesti laihduttamisen kesken. Ei kukaan jaksa ikuisuuksiin elää dieetillä tai painonpudotusruualla. Nyt mulla tuli seinä vastaan. Tiedän ettei,mun paino tule nousemaan sen seurauksena. Aikasemmilla kerroilla kun olen onnistunut laihtumaan ja paino on tullut takaisin niin se ei ole ollut mikään ihme. Mulla oli kaikki ajatusmaailmaa ja käsityksiä myöten ihan sekaisin,joten ei ihme

että se tuli takasin. Kuvittelin,että kun nyt olen kerran jo laihduttanut niin ei ne kilot tuu takasin. 

Voin huoletta syödä taas eineksiä ja muuta paskaa,koska kyllähän ne kilot pysyy poissa!

Mun suhatutuminen ruokaan ja treenaamiseen ja muutenkin terveellisempään elämään on nyt täysin erilainen kuin tuolloin. Terveellinen elämäntapa ei ole mulle enään sitä,että sitä pidetään yllä niin kauan kun painoa saadaan tippumaan. Ei ei todellakaan.

En halua myrkyttää enään kehoani huonolla ruualla ja elämäntavoilla. En myöskään halua hukata näitä parikymppisinä viettettyjä vuosia siihen,että murehdin kokoajan painostani tai siitä mitä pistän suuuhun. Herkuttelu kuuluu normaaliin elämään eikä siitä  pitäisi saada pelkkää morkkista ja huonoa omatuntoa. Mitä iloa on siitä että naururikkaan tyttöjenillan jälkeen seuraava päivä menee itseinhossa ja morkkiksessa siitä,että edellisenä iltana tuli juotua viiniä ja syötyä suklaata? JA siltikkään mun paino ei ole noussut,vaikka se pullo viiniä on menny keviästi viikonlopun aikana ja vielä kyytipoikana suklaata ja sipsejä. Miksi mie koen niin kamalaa stressiä sitten siitä,että herkuttelen? Miksi elämän pitää olla niin vaikeaa?

Jo pelkkä se määrä mitä mie liikun ja urheilen,varmaan riittäisi yksin siihen,että se paino ei nousisi. 

Pienin askelen lähen eteenpäin opettelemaan irti dieettiruuasta ja -elämäntavasta. Syön normaalia terveellistä ruokaa,syön herkkuja silloin kun siltä tuntuu,treenaan salilla energisemmin ja nautin elämästä ilman dieettipirua.<3