En edes tarkalleen tiedä mistä aloittaisin. Kulunut syksy on ollut mulle äärettömän raskas. Niin henkisesti kuin fyysisestikin. Ehkä mun olis luontevinta jatkaa siitä mihin, teksti " Kun kroppa on pahemman kerran sekaisin ", jäi.
Kerroin siinä teille kamppailevani kilpirauhasongelmia ja kilpirauhasmyrkytystä vastaan. Elokuun alussa, juuri ennen meidän Lontoon reissua, mulla oli lääkärissä kontrolli taas koskien kilpirauhasta. Käyn tällä hetkellä lääkärissä neljän viikon välein, jotta kilpirauhasta saadaan seurattua kunnolla. Tuona kertaa lääkäri kertoi, että myrkytystila on hävinnyt kehostani ja arvot alkavat palautua pikkuhiljaa normaaleiksi. Kuitenkin kaikista ongelmista johtuen, mun kilpirauhaslääkitys pitäisi aloitaa kokonaan alusta, jotta saataisiin oikea lääkitys kohilleen ja jatkossa välyttäisiin kilpirauhasmyrkytykseltä. Vaikka myrkytystila oli kadonnut, lääkärin mukaan ihan kaikki ei kuitenkaan ole mun kropassa ihan niin kuin pitää.
Lääkärin mukaan mun keho käy kokoajan taistelua jotain vastaan. Mulle suoritettiin liuta erillaisia kokeita ja käskettiin kertoa kuluneista kuukausista tarkalleen. Ja tuomiona sieltä tuli paha ylikunto. Meinasin tippua penkiltä. En ollut tajunnutkaan sitä, kuinka kauan aikaa mun kroppa oli huutanut apua ja sitä, kuinka pahasti ylikunnossa olin. Lääkärini mukaan mun ylikunto on selvästi ollut tuloillaan jo viime syksynä, mutta en ole malttanut silloin pysähtyä. Lisäksi sain kuulla syöväni ihan liian vähän ruokaa siihen nähden mitä mie liikun. Ei siis mikään ihme, ettei se mun paino ole pudonnut viimesen puolen vuoden aikana. Ensimmäiseksi mut määrättiin totaaliseen liikuntakieltoon kuukaudeksi. Lisäksi mun tulisi syödä paljon ruokaa, levätä ja nauttia elämästä. Ensimmäiset kaksi viikkoa meni suhtkoht helposti, koska Jenna oli täällä mun luona viikon ja sitten oltiin viikko Lontoossa. En oikein edes ajatellut asiaa. Mutta kun loma loppui ja arki koitti mun vaikeudet alko.
Huomasin miettiväni ja stressaavani ihan hirveästi siitä liikkumattomuudesta. Se hallitsi mun koko elämää. Samaan aikaan pelkäsin kuollakseni että lihoan, koska en pääse salille. Suurin virheeni oli astua puntarille. Vaikka lääkäri sen nimenomaan multa kielsi.
Mun paino oli noussut melkein 8 kiloa.. Järjellä tiesin, että tää ei voi nyt olla ihan oikein, mutta siinä tilanteessa ei paljon fiksuja ajatuksia päässäni liikkunut.
Se oli mulle tosi kova paikka ja näin jälkeenpäin tuntuu, kuin olisin elänyt sumussa siitä seuraavat päivät. Jaksoin tsempata itseni töihin, mutta kotona vain itkin ja makasin sohvalla. Olin tosi masentunut ja kiukkunen ja tunsin itseni luuseriksi. Tiesin, ettei mun pitäisi ajatella näin ja että nyt tärkeintä olisi parantua ylikunnosta ja ajattelutavasta, mutta se oli mulle liian vaikeaa. Jatkuvasti mietin vain sitä, että "olen epäonnistunut", "miten saatoin lihota", "jos kävisin salaa, lenkillä ja kukaan ei sais tietää?" Samaan aikaan huomasin, että aloin taas nipistämään siitä mistä voin. Ruuasta. Se oli muutenki mun tilanteessa kauhea virhe, koska mun piti oppia se, miten paljon ruokaa mun oikeasti pitäisi syödä.
Viikko sitten mulla oli uusi kontrolli. Olin jotenki tyhmässä päässäni toiveikkaasti ajatellut jo palaavani pumppisaliin ja punttitreenien pariin, vaikka ylikunnosta toipumiseen voi mennä vuosikin. Tällä kertaa diagnoosina sain tietää ainakin sen, että kilpirauhaseni oli ponnahtanut vajaatoiminan puolelle. Ei taas. Toisaalta se oli helpotus, koska se selitti ainakin mun painonnousun. Ja sen, miten olin jatkuvasti niin itkunen. Saatoin töistä tullessa itkeä monta tuntia putkeen, enkä tiennyt yhtään mille itkin. Olin niin loppu tähän kaikeen. Nyt osaan tunnistaa näin jälkeenpäin, että kilpirauhanen siellä itkee ja masentelee. En minä.
Ylikunnosta lääkäri kertoi, että liikuntakieltoa jatketaan vielä kuukaudella. Se ärsytti. Sain kuitenki lenkkeilyluvan, kunhan mun syke ei nouse yli 120. Olin kauan aikaa jo mietiny sykemittarin hankkimista, ja nyt se todella tuli tarpeeseen, koska sillä on myös kätevä seurata mun kropassa vallistevaa ylikuntoa. Ja kuinkas sitten kävikään ? Sykemittari kertoi mun leposykkeeksi 98, mikä siis vastaa jo peruskestävyystreenin sykettä. Laitoin iskälle viestiä, että voiko tää olla normaalia ja vastauksena sieltä tuli, ettei todellakaan. Ihan liian korkea leposykkeeksi. Kun kävin Joonakselle iltakävelyllä apteekissa mun syke oli jo 128, eli mentiin yli lääkärin määräämän rajan. Taitaa olla niin, että lenkkipolut unohtuu vielä toistaiseksi. Vasta kun mun leposyke vastaa normaalia (Eli noin. 60) saan alkaa lenkkeilemään.
Tässä siis mennään tällä hetkellä. Mulla on pitkä matka vielä edessäni, mutta ainakin olen oppinut kantapään kautta sen levon ja ruuan merkityksen. Sitten jos joskus pääsen vielä treenaamaan. Tästä samasta syystä viime aikoina mun blogissa ei oikein ole tapahunut mitään. Voin sanoa aika suoraan, että, blogi ei paljoa ole kiinnostanut kun kaikki energia on mennyt siihen, että selviää päivästä toiseen. Olen myös jälkeenpäin tajunnut, kuinka tyhmästi ja naiivisti ite olen ajatellut ja etenki suhteutunu itseeni ja treenaamiseen. Lupasin lääkärilleni, etten käy puntarilla ollenkaan tässä vaiheessa, mutta mie en pysty siihen. Huomaan, että ajattelen kokoajan itseäni ja elämääni paino edellä. Kun mun kilpirauhaslääkitystä nostettiin ja aloin selviämään ylös vajaatoiminnasta, mun paino putosi viidellä kilolla. Silti näen siellä vain ne kolme, jotka ei sinne kuulu. Plus ainaki kymmenen muuta, josta haluan vielä eroon. Tiedän kuitenki, että jos en muuta ajattelutapaani, en voi parantua tästä. Koska kun pääsen joskus palaamaan salille, treenaan itseni taas henkihieveriin ja samaan aikaan vetelen ihan liian vähän ruokaa sen toivossa, että painoni putoaisi nopeampaa, ollaan kohta taas tässä. Pakkolomalla ylikunnon takia.
Tässä mennään siis tällä hetkellä. Lupaan tulla tänne aina kertoilemaan, ängstimään ja purkamaan mun matkaani ylikunnosta selviämiseen. Onneksi mulla on ihania ihmisiä ympärillä, jotka osaa puuttua asioihin kun näkee, ettei nyt mennä ihan oikeaan suuntaan. Kiitos teille <3
