Liikuntakoukussa

Vielä pari vuotta takaperin,en olis ikinä uskonu sanovani näin. Mutta kyllä,olen ollut liikuntakoukussa.

Tietynlainen liikuntakoukku on tietysti hyvä ja oleellinenkin osa terveellistä elämäää. Liikunnan tuomasta hyvästä olosta ja

endorfiinipöhnästä kuuuluu nauttia. Mutta entä kun liikunnan tuomaan hyvään oloon jää koukkuun liikaa? Tai mikä pahempaa

hyvää oloa ei enään edes tavoita pakonoimaisen liikkumisen seasta.

Vuosi sitten,ennen kun multa löydettiin kilpirauhasen vajaatoiminta olin tosi pahasti liikuntakoukussa. Liikkuminen meni

jo paljon oman hyvinvoinnin edelle.

Olin niin tyytymätön itseeni ja tunsin itseni niin isoksi sotanorsuksi että pahaa teki.

En halunnut luopua ruokavaliossani mistään ja näin jälkeenpäin ajateltuna en tainnut nähdä siinä edes mitään parantamisen varaa.

Ajattelin,ettei mun tarvi luopua mistään jos liikun tarpeeksi. Se johti siihen etten uskaltanut pitää yhtään välipäivää vaan

menin päivästä toiseen aina jumpasta toiseen. Liikkumaan vaan oli pakko päästä,koska jos jätin jumpan välistä mun

paino nousisi satavarmasti. Kuka tahansa nyt tietää,ettei se niin mene. Mie olin kuitenkin täysin vakuuttunut että jos nyt

jäisin kotia edes yhdeksi päiväksi lihoisin entisestään.

Se oli paha juttu,että asuttiin silloin kuntosalia vastapäätä. Sinne oli helppo

pujahtaa välillä jopa salaa.Kuitenkin kaikesta siitä liikkumisesta huolimatta mun paino vaan nousi.

En tiennyt sairastavani kilpirauhasen vajaatoimintaa,joten luulin

että vika oli siinä että liikuin liian vähän. Lisäsin liikuntaa siis ennenstään.

Liikuin niin paljon,että kroppa ei kerennyt palautua ja mie vähät välitin siitä. Raajarikkonaki

oli pakko mennä salille. Tuohon aikaan mun vasen kyynerpää oli tulehtunut,eikä se suoristunut kunnolla. Lääkäri oli kieltänyt

multa kaikennäköiset hauiskäännöt,mutta silti muistan naama kivusta irvessä vääntäneeni väkisin hauista. Koska pakko oli.

Enkä mie sitä kenellekkään uskaltanu myöntää. Se johti ylikuntoon ja totaaliseen romahtamiseen niin henkisestikin kuin

fyysisestikin. Onneksi mulla on niin ihania ihmisä ympärillä,että ne näkee kyllä mun lävitse.

Muistan vieläkin sen päivän kun stoppi kaikelle tuli.

Saaga istu meidän olohuoneen lattialla saarnaamassa mulle,että mun homma ei ole enää tervettä. En tiedä muistaako Saaga itse

tuota ollenkaan,mutta mie muistan sen kuin eilisen. Saagan jälkeen sain saarnan Joonakselta ja sitten äitiltä,joka käski mennä

lääkäriin tutkimaan ne kilpirauhasarvot. Ja vajaatoimintahan siellä lymyili.

Mun painonnousu ei siis ollut kiinni siitä että liikuin muka liian vähän vaan siitä että mun kilpirauhaseni ei ollut kunnossa.

Liikuntakoukkuun on hirveän helppo lipsahtaa. Olen onneksi oppinut tuntemaan itseni ja rajani vähän paremmin nuista ajoista,mutta

siltikkään en aina halua myöntää itselleni että pahaan addiktioon päin ollaan taas menossa. Mun paino on viime kuussa tippunut

kolme kiloa. Kolme kiloa! Taas minussa tappelee kaksi puolta. Toinen puoli kertoo,että se on terveellinen tahti ja mitä lähempänä

olen normaalipainoa sitä hitaammin se tippuu. Plus se on tippunut kuitenkin siitä huolimatta vaikka viikonloppuisin

olen mässännytkin karkkia. Toinen puoli kuiskii minulle,että dieetillä paino tippu nopeampaa kuin nytten. Välillä lipsun

kuuntelemaan liikaa sitä jälkimmäistä puolta.

Liiallisesta liikuntakoukusta ei ole kellekkään hyötyä. Liikunnan pitäsi olla kropalle terveellista ja tuoda hyvää oloa. Kun liikkuminen menee addiktion puolelle,se ei pelkästään tuohoa kehoa ja terveyttä vaan myös mielenterveyden. Ainaki mie olin niin hukassa oman pääni kanssa silloin.

Totean taas sen minkä olen sanonut monessakin tekstissä ennenkin. Itseään pitää oppia kuuuntelemaan. Jos kroppa sanoo seis,älä mene salille väkisin. Aina ei ole pakko liikkua.